Standing.

Mä opin graindaamaan, lentää taivaalla

Tippuu alas sieltä, sitä kaipaamaan.

Maailman laidalla, laidalla

Mä seison paikallaan, paikallaan

Lost whitout a heartbeat.

Istun tässä hiljaa ja odotan että aika kuluisi taas eteenpäin. Tuntuu ettei arki mene ohi ollenkaan.

On vasta tiistai ja toivon että olisin jo ohittanut tämän viikon. Jokainen päivä täällä tuntuu aivan tyhjältä ja yksinäiseltä.. En ole tuntenut eläväni näinä päivinä ollenkaan, En ole tuntenut mitään suurenmoista iloa tai luonut hyviä muistoja. Olen vain ollut ja maannut ja toiminut kuin kone. Kone joka kyselee kysymyksiä joihin jo tiesi vastauksen ja hokee aivoihin tallennettuja äänitteitä, Kone joka tekee vain sen mihin se on ohjelmoitu.

Minuun tuntuu tatuoituneen se tosiasia että en kestä täällä olemista. Ajattelin niin alussa ja tulen ajattelemaan niin lopussa. Minä en löydä paikkaani täältä. Olen vain harmaa massa muitten seurassa enkä yksilö. Siltä minusta nyt tuntuu.

Istuin tänään hiljaa portailla ja poltin tupakkaa. Katselin vesilätäkköä johon tippui vettä katon reunalta. Jokainen niistä oli hetken juuri se yksilö ja sitten se putoaa ja yrittää vielä väreille näyttää että on olemassa ja sitten se luovuttaa ja on taas tasaista. Juuri siltä minusta nyt on tuntunut.

Johtuu luultavasti taas viikonlopusta. Silloin kuin jouduin lähtemään sieltä ensimmäisen kerran, Muuttamaan pois niin itkin pari viikkoa ikävääni ja tuntui että joku olisi tosiaan lähtiessäni päättänyt repiä sydämeni irti minusta ja pitää sen siellä, kotona ja nyt kun olin hetken taas sen luona niin tuntui taas kamalalta jättää se sinne. Ymmärrän kyllä että sinne se kuuluukiin mutta on se ikävä olla ilman sitä mikä on osa itseä.

I tear my heart open, I sew myself shut

My weakness is that I care too much

And my scars remind me that the past is real

I tear my heart open just to feel

Kaikki mitä olen tehnyt korjatakseni sen taisi mennä nyt hukkaan... Kaikki tikit ja ruvet on nyt taas revitty auki uudestaan vaikka kuinka sitä koitin estää.

Tämän kaiken pohtimisen ja suremisen jälkeen on kyllä vähän nälkä :s

Tosiaan olen aivan väsynyt siihen että minun tarvitsee tosiaan vain kestää itseäni tälläisenä, Surullisena ja ahdistuneena. Tuntuu taas kuin olisin eksynyt ja kun mietin että olen taas palannut samaan alkuun niin en todellakaan halua käydä uudestaan niitä taisteluita jotka minulla oli edessäni viime kerralla. Vaikka olen niistä selvinnyt niin ei minunkaan voimani enää toiseen samanlaiseen rumbaan riitä vaan hupenisivat jo alussa.

Uusia ongelmia tulee kyllä mutta antaa tulla, Otetaan ne haasteina ja koitetaan jaksaa ne sillä voimalla minkä ne itse tuovat minulle mukanaan ja annetaan niiden kasvattaa.

Kiitos.

Panic AFTER party.

On hämärää, Musiikki soi niin kovalla että tunnet basson sydämessäsi ja huudat musiikin mukana.

Päätäsi huimaa ja katselet ympärillesi ja naurat.

Kaikki on niinkuin aijemminkin, mikään ei ole muuttunut.

Ystävät ovat vierelläsi ja pidätte hauskaa yhdessä taas uudestaan yli vuoden jälkeen.

Näin minun viikonloppuni, Pitkästä aikaa olin kokeilemassa entistä taaksejäännyttä elämääni uudestaan.

Kaikki tosiaan oli niinkuin ennenkin. Mikään ei oikeastaan ei ollut muuttunut..

Kaikkea tosiaan tapahtui. Naurettiin, puhuttiin paskaa ja myös henkeviä ja vakavempia. Jouduttiin juorujen uhriksi. Kaikkea sattuu mutta kyllä se minun sydämessäni lämmitti.

Siitä oli niin pitkä aika kun olin käynyt ''kotona'' , Siellä missä minä tunnen itseni joksikin, johonkin kuuluvaksi ja nyt olen taas täällä, Ihan yksin ja radio soi hiljaa taustalla, Ei mitään jäljellä paitsi joukko hyviä ja kauniita muistoja pimeän illan hämärästä kun tupakan savu noisee ilmaan ja kylmä puree ihoon ja hymyillyttää aivan jumalattomasti.

''Seison torilla ja soitan kirjoitan tekstaria. Täällä on ihan saatanan kylmä, Tulisivat jo..

-Onks toi niide auto? - Käy ite kysyy! - Meiltä meni juomapaikka alta. ystävät jaksaa puhua.

Vihdoin täytyy lähteä grillille, Luojan kiitos. Mä olinki jo jäätymässä hengiltä -.- ''

Oli muuten ihana päästä perille kun sielä oli tosi ihanan lämmin niin talo ku menoki.

Kiitos muistoista, Kattellaa pia uudestaa!

Kiitos.

Trust me, I'll be here anyway.

Ihmissuhteitten ei kuuluisi olla niin helvetin vaikeita. Niiden kuuluisi olla helposti selitettävissä ja katkaistavissa ja luotavissa vaan ei ei sitten missään nimessä. Ei siinä mitään. Kuulen joka päivä joltain kuinka hankalaa sillä on kaverin tai seurustelu kumppanin kanssa... Harmittaa aina niiden ihmisten puolesta kun haluais olla aina jokaiselle se tuki ja turva ja kehen he pystyvät luottamaan mutta juuri siinä se onkin kun sellaisten ihmissuhteitten välinen luottamus rakennetaan pelkästään ajan kanssa.

Olen onnellinen jokaisesta ystävästäni joka luottaa minuun niinkin paljon että pystyy puhumaan minulle asioista joita ei pysty kailottamaan ihan kenelle tahansa.

Olen ollut jo ihan pienestä pitäen juuri sellainen että minä olen pitänyt salaisuuset omana tietotani ja tosiaan muistan vieläkin pienen pieniä salaisuuksia joita olen luvannut piloottaa itseeni ja viedä hautaan ilman että kukaan koskaan tulee kuulemaan siitä minun suustani.

Vaikka olenkin välillä vähän sellainen etten mieti sanomisiani siin sen verran kuitenkin etten möläytä niitä vahingossakaan ja tottakai jonkun kysyessä asiasta minä vain tokaisen etten tiedä saanko kertoa jtn pidän vain turpani kiinni.

Ei minuunkaan kuitenkaan kannata niin paljoa luottaa etten kertoisi eteempäin edes pakon edessä sillä jos tilanne todella vaatii ja tajuan sen järkeväksi niin kyllä minäkin avaan sanaisen arkkuni, Niin varmaan moni muukin tekisi.

Minulle ystävät ovat välillä olleet tärkeempiä kuin minä itse, Jotenkin saatoin välillä unohtaa mitä minulle itselleni kuului ja olinko kunnossa kun kuuntelin kaikkien muitten huolia. Nykyään muistan onneksi itseänikin ja olen oppinut ehkä jollain tavalla kantamaan senkin taakan mitä muitten huolet ovat minulle tuoneet.

Se ei tarkoita sitä että ystävilleni tulisi sellainen olo että minulle ei kannata puhua koska se painaa minua alas, ei todellakaan.

Minä olen aina siellä missä joku tarvitsee kuuntelijaa tai näkökantaa ja se jos mikä, Ihmisten luottamus on minun elämäni suola ja saa minut pitämään itsestäni enemmän kuin jos olisin vain yksin ja miettisin omia murheitani enkä yrittäisi auttaa muita kuin itseäni.

Kiitos.

Jeremiad.

Vihdoin aloitti nuo lumet kuolemansa. En olisi varmaan voinut enemmän sitä jo oottaa.

Jotenkin tuntuu että talvi vain homehduttaa ihmiset sisälle ja masentaa kaikki.

Kun on vain niin helvetin pimeää.

Sitten kellot käännetään kesäaikaan ja alkaa illat olemaan yhä vaan valosempia. Kaikki alkaa pikkuhiljaa kaunistua (lukuun ottamatta sulamis vaihetta kun kaikki paska tulee näkyviin)

Tänään tosiaan olen kärsinyt helposti ärsyyntymisestä jota isäni välillä saa aikaan.

Kuten olemme jo todenneet; isäni on 15 vuotias teini poika joka ei ajattele muuta kuin naisia ja on pahimmassa uhma/ ''valitan joka asiasta''- vaiheessa....

Tänään sain kuulla liutan asioista jotka olin mukamas unohtanut ja loppuun loputtaman paasaamisen siitä etten saa mtn aikaan sekä että istun koneella liian paljon ( On niitä minua paljon pahempiakin ihmisiä)

Minusta on alkanut tässä vuosien varrella jo aika paljonkin tympimään se että minulle valitetaan siitä kuinka epä täydellinen ihminen minä oikeastaan olenkaan ja kuinka en kunnioita tai rakasta vanhempiani vaikka he tekevät kaikkensa minun eteeni ja ovat niin täydellisia, Vaan haukun ja halveksin heitä. Rällästän vain ystävieni kanssa ja jos poistun neljän seinän sisältä vain töihin ja satun yhtenä päivänä viikosta menemään ystävän luo niin silloinhan minä pyörin vaan kylillä koko ajan.... Tämä alkaa pikku hiljaa tuntumaan liian paljon vankilalta. Mökkihöperöäkö se minusta yrittää.

Tuntuu että 17 vuotiaan tytön ei ehkä olisi kovin järkevää asua Alkohooolia käyttävän sinkku isänsä kanssa jolla on maailman pahin keski iän kriisi ja joka selittää aivan täyttä paskaa ja saa jtn kieroa nautintoa valittamisesta...

Saattaa kuulostaa ehkä hiukan teiniAngstilta mutta sitä se vähän onkin... Valittamista..

Valitanhan minäkin asioista mutta valitan asioista jotka ovat oikeasti edes jotenkin järkeenkäyviä (ehkä?) En siitä jos joudun aamulla istumaan jotenkin väärässä paikassa tai jos aamupuurossani on klimppi niin en vedä siitä showta... Kyllä välillä ottaa päähän niiden ihmisten turhanpäiväinen valittaminen jotka ovat syntyneen kultalusikka perseessä ja jaksavat sitten vielä vinettää kuinka paskasti heidän asiansa ovat.

Minäkin osaan välillä valittaa ihan tyhmistä asioista mutta en sentään mistään pienistä.

Yleensä ne koskevat joitain huoliani ystäviäni kohtaan tai isäni ainaista valittamista kohtaan. Tai jos minua on vaikka kohdeltu huonosti.

Minulle tulee välillä sellainen olo että olen vain hellitty kakara jolle on tuotu kaikki eteen eikä mitään ole koskaan puuttunut ja että tosiaan olen luonut itse kaikki ongelmani. Se johtaa siihen että koitan lähestulkoon aina löytää vian itsestäni enkä muista. ( ainakin asioissa joissa todella on se puoli että minä olen ollut oikeasti osallisena, lukuun ottamatta isäääni, taaaas)

En sitten taas tiedä. Onko totta että rankka lapsuus kasvattaa astetta kovempiä ihmisiä? Välillä tuntuu ettei todellakaan. Että rankka lapsuus on vain tekosyy kaikille ongelmille ja ongelmat vain tapa kerätä huomiota. '' Hei katsokaa minua, Minulla on ongelmia!'' -Tyylisesti.

Nyt alkaa tekstini jo lähinnä muistuttamaan sekavaa paskaa ja se alkaa olemaan sen verran ristiriitaista että taidanpä jättää kirjoittamisen tähän.

Kiitos.

walk the line.

Aamulla paistoi aurinko ja mä katselin ulos kun istuin eteisessä tupakka, ei näkyny ku taivas ja puut ikkunasta. Mä pystyin sillo kuvittelee et olis jo kesä kun puissa ei ollu enää lunta ja se sai mut niin hyvälle tuulelle että jaksoin tänään lähteä ulos lenkille.

Kävellessä tulee aina mietittyä asioita ja mä rupesin tarkastamaan mun tän hetkistä elämän tilannetta mutta jostain syystä mun ajatukset harhaili aina johonki muuhun ja totesin että olen melkein onnellinen.

On niin hassua kuinka rakkaus laittaa pään ihan sekaisin. Sitä ei voi olla vaan ajattelematta toista ja aina kun sille pääsee jutteleen niin vaan hymyillyttää hirveästi. Tulee välillä tosi vajaa olo kun ei vaan pysty käyttäytyy normaalisti ja sit tulee sellanen ihana alemmuun kompleksi kun se toinen on vaan niin täydellinen ja välil tuntuu ettei kelpais ja tahtois olla fiksumpi ja kauniimpi mut sitten se helpottaa kun tajuaa että sehän rakastaa mua juur tälläsenä tyhmänä minuna.

Onko kenellekkään muulle käynyt niin että kun on joku täydellinen vieressä ja kaikki on hyvin ja sitten tulee entinen menetetty rakkaus kertomaan kuinka siihen sattuu ja että se ei voi olla onnellinen ilman sua. Musta ainakin tässä tilanteessa on vähän ikävä olla kun asialle tosissaan ei voi tehdä mitään. Entisen luo palaaminen vain sen takia että se ei voi olla ilman niin satuttais mua itteeni ja sitä ketä rakastan. Se tiputtais aika korkeelta ja vaan sen takia ettei ajattele ku toisen parasta että sitä ei sattuis, en mä ainakaan pystyis sellaseen enkä tahdokkaan.

Kun mulla on käsissä jotain näinki täydellistä ja kaunista niin siitä ei vaan päästetä irti. Mä olen kirjaimellisesti sanottuna keskellä oikeaa love storya.

kiitos.

I ♥ U

Olo on kevyt ja hymy tuntuu yllättävän helpolta luoda.

Jokainen kappale kuulostaa rakkauslaululta ja tuntuu kuin katsoisi läpi vaaleanpunaisten lasien.

On ihana tuntea lämpöä ja kaipuuta toista kohtaan tietäen että toinenkin välittää yhtä paljon.

Rakkaus puhee tunteen sanoiksi ja riisuu kilvet päältäsi.

Rakkaus auttaa toista pääsemään lähemmäs kuin muut.

Nyt kun saan tuntea toisen kosketuksen ja sen että joku välittää niin tuntuu kovin helpolta olla iloinen koko ajan. On kuin masennus ja huonot päivät olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Saa vain kiittää ylempiä voimia siitä että saa olla toisen vieressä ja kutsua häntä omakseen.

Rakkautta on vaikea selittää toisille ja jopa omalle rakkaalle sillä vaikka pystyykin sanomaan että rakastaa toista niin se ei silti riitä kuvaamaan sitä mitä oikeasti tuntee vaikka 'Rakastan' onkin suuri ja voimakas sana.

Minä olen onnellinen niin kauvan kun hän pysyy vieressäni ja pitää kädestäni kiinni.

Kiitos.