Road of my life.

Mietin tänään elämää ja sitä mitä se minulle merkitsee. Joskus se ei merkinnyt mitään mutta aika on näyttänyt että ei se on sen arvoista käydä kaikki kärsimys läpi ja odottaa.

Tajusin jo aikaa sitten kuinka paljon elämällä on minulle vielä annettavaa ja kuinka joskus syvätkin haavat arpeutuvat, Vaikka niistä jää jälkiä niin ne eivät enää satu niin paljon.

Tiedän että minä olen sen arvoinen, tarkoitettu elämään vielä. En ole valmis enää lähtemään enkä nää kuolemassa mitään helpotusta. Sillä ei ole minulle enää mitään annettavaa niinkuin elämällä. jokaisen mutkan takana on risteys jossa saan päättää otanko helpon vai vaikean tien. Tilanteesta riippuen olen valinnut sen mikä johtaa minut perille.

Päätin ottaa sen pidemmän silloin aikanaan ja matkalla on niin paljon nähtävää ja minun ei ole mikään kiire päästä perille taivaan porteille, kavuta portaita pilvilinnoille.

Olen onnellinen siitä mitä olen nyt saavuttanut vaikka löydän vielä suruja ja asioita jotka saavat minut tuntemaan elämän tien terävät kivet jalkapohjissani. Minä saan vielä paljon enemmän jos oikein yritän.

Vaikka on kovin vaikeaa löytää välillä voimia kaikkeen mitä minulta vaaditaan niin koitan parhaani vaikka se ei aina riitä. Voimani ovat vielä rajoitteiset ja minun on pakko välillä pysähtyä huutamaan tuskaani maailmalle. Toivoen jonkun kuulevan huutoni kuin laupias samarialainen silloin kuin papit olivat kulkeneet ohitseni.

En enää mieti kuolemaa ratkaisuna enkä vaihtoehtona, mietin sitä viholisena ja pakkona jota pitää juosta karkuun niin pitkää kuin voimat riittävät.

Tiedän ettei ole vielä minun aikani sillä minun pitää vielä saada nauraa, rakastaa, nähdä omat lapseni, pitää huolta, auttaa ja kokea elämää, nähdä maailmaa.

Olen vahva, vahvempi kuin aijemmin ja vaikka se ei vielä riitä lähellekkään niin olen ylpeä itsestäni. Vaikka minua pyydetään muuttamaan asioita itsessäni, tavoissani niin toivoisin ihmisten ymmärtävän että se on minulle kamalan vaikeaa vielä. Voimani eivät vielä riitä sellaiseen työhön. Voimani eivät riitä kaikkeen samaan aikaan.

Se että saan tehtyä normaali asoita kuten siivoamaan ja hymyilemään ja pitämään huolta itsestäni edes jonkun verran, syö jo kaikki omat voimani. On kamalaa kuunnella pyyntöjä muuttumaan tietäen ettei pysty täyttämään sitä pyyntöä niin helposti. helpommin sanottu kuin tehty.

Paha olo on minulle vain sen merkki että olen yrittänyt olla liian vahva liian pitkän aikaa. Hymyillyt liikaa ja koittanut täyttää vaaditut asiat.

Tuntuu aina välillä kuin minulta vaadittaisiin täydellisyyttä joka asiassa vaikka se ei ole niin ja kun minulla ei yksin kertaisesti riitä voimat siihen niin tuntuu että olen epäonnistunut.

Se pieni onnistumisen tunne kun joku kehuu tai kiittää, niin antaa aina enemmän voimia yrittämään paremmin.

Ainahan voi yrittää ja epäonnistua, seuraavalla kertaa se on helpompaa (:

Kiitos.

Lost whitout a heartbeat.

Istun tässä hiljaa ja odotan että aika kuluisi taas eteenpäin. Tuntuu ettei arki mene ohi ollenkaan.

On vasta tiistai ja toivon että olisin jo ohittanut tämän viikon. Jokainen päivä täällä tuntuu aivan tyhjältä ja yksinäiseltä.. En ole tuntenut eläväni näinä päivinä ollenkaan, En ole tuntenut mitään suurenmoista iloa tai luonut hyviä muistoja. Olen vain ollut ja maannut ja toiminut kuin kone. Kone joka kyselee kysymyksiä joihin jo tiesi vastauksen ja hokee aivoihin tallennettuja äänitteitä, Kone joka tekee vain sen mihin se on ohjelmoitu.

Minuun tuntuu tatuoituneen se tosiasia että en kestä täällä olemista. Ajattelin niin alussa ja tulen ajattelemaan niin lopussa. Minä en löydä paikkaani täältä. Olen vain harmaa massa muitten seurassa enkä yksilö. Siltä minusta nyt tuntuu.

Istuin tänään hiljaa portailla ja poltin tupakkaa. Katselin vesilätäkköä johon tippui vettä katon reunalta. Jokainen niistä oli hetken juuri se yksilö ja sitten se putoaa ja yrittää vielä väreille näyttää että on olemassa ja sitten se luovuttaa ja on taas tasaista. Juuri siltä minusta nyt on tuntunut.

Johtuu luultavasti taas viikonlopusta. Silloin kuin jouduin lähtemään sieltä ensimmäisen kerran, Muuttamaan pois niin itkin pari viikkoa ikävääni ja tuntui että joku olisi tosiaan lähtiessäni päättänyt repiä sydämeni irti minusta ja pitää sen siellä, kotona ja nyt kun olin hetken taas sen luona niin tuntui taas kamalalta jättää se sinne. Ymmärrän kyllä että sinne se kuuluukiin mutta on se ikävä olla ilman sitä mikä on osa itseä.

I tear my heart open, I sew myself shut

My weakness is that I care too much

And my scars remind me that the past is real

I tear my heart open just to feel

Kaikki mitä olen tehnyt korjatakseni sen taisi mennä nyt hukkaan... Kaikki tikit ja ruvet on nyt taas revitty auki uudestaan vaikka kuinka sitä koitin estää.

Tämän kaiken pohtimisen ja suremisen jälkeen on kyllä vähän nälkä :s

Tosiaan olen aivan väsynyt siihen että minun tarvitsee tosiaan vain kestää itseäni tälläisenä, Surullisena ja ahdistuneena. Tuntuu taas kuin olisin eksynyt ja kun mietin että olen taas palannut samaan alkuun niin en todellakaan halua käydä uudestaan niitä taisteluita jotka minulla oli edessäni viime kerralla. Vaikka olen niistä selvinnyt niin ei minunkaan voimani enää toiseen samanlaiseen rumbaan riitä vaan hupenisivat jo alussa.

Uusia ongelmia tulee kyllä mutta antaa tulla, Otetaan ne haasteina ja koitetaan jaksaa ne sillä voimalla minkä ne itse tuovat minulle mukanaan ja annetaan niiden kasvattaa.

Kiitos.