Aamulla paistoi aurinko ja mä katselin ulos kun istuin eteisessä tupakka, ei näkyny ku taivas ja puut ikkunasta. Mä pystyin sillo kuvittelee et olis jo kesä kun puissa ei ollu enää lunta ja se sai mut niin hyvälle tuulelle että jaksoin tänään lähteä ulos lenkille.
Kävellessä tulee aina mietittyä asioita ja mä rupesin tarkastamaan mun tän hetkistä elämän tilannetta mutta jostain syystä mun ajatukset harhaili aina johonki muuhun ja totesin että olen melkein onnellinen.
On niin hassua kuinka rakkaus laittaa pään ihan sekaisin. Sitä ei voi olla vaan ajattelematta toista ja aina kun sille pääsee jutteleen niin vaan hymyillyttää hirveästi. Tulee välillä tosi vajaa olo kun ei vaan pysty käyttäytyy normaalisti ja sit tulee sellanen ihana alemmuun kompleksi kun se toinen on vaan niin täydellinen ja välil tuntuu ettei kelpais ja tahtois olla fiksumpi ja kauniimpi mut sitten se helpottaa kun tajuaa että sehän rakastaa mua juur tälläsenä tyhmänä minuna.
Onko kenellekkään muulle käynyt niin että kun on joku täydellinen vieressä ja kaikki on hyvin ja sitten tulee entinen menetetty rakkaus kertomaan kuinka siihen sattuu ja että se ei voi olla onnellinen ilman sua. Musta ainakin tässä tilanteessa on vähän ikävä olla kun asialle tosissaan ei voi tehdä mitään. Entisen luo palaaminen vain sen takia että se ei voi olla ilman niin satuttais mua itteeni ja sitä ketä rakastan. Se tiputtais aika korkeelta ja vaan sen takia ettei ajattele ku toisen parasta että sitä ei sattuis, en mä ainakaan pystyis sellaseen enkä tahdokkaan.
Kun mulla on käsissä jotain näinki täydellistä ja kaunista niin siitä ei vaan päästetä irti. Mä olen kirjaimellisesti sanottuna keskellä oikeaa love storya.
kiitos.