yksin. ei ketään antamassa yhtä pientä halia joka auttaisi jaksamaan tämänkin päivän loppuun. Kauniit sanat eivät tunnu tänään niin ihmeellisiltä eikä mielessä vello mikään muu kuin ongelmat ja ahdistus.
Mietin; minulla on paljon, miksi tunnen näin? Minä olen onnellinen, miksen hymyile? Minä olen surullinen, Miksen itke?
Seison keskellä sumua, yksin taas. En ole löytänyt polkua takaisin kotiin vieläkään. siitä on niin pitkä aika kun sen hukkasin. yli vuosi, yli vuoden olen harhaillut pimeässä seuranani vain tunteet.
Pieninä hetkinä, liian lyhyinä hetkinä olen päässyt karkuun sumua, nöhnyt valon hetkellisesti. Sitten olen menettänyt sen ja joka kerta olen kaivannut sitä valoa aina vain enemmän.
Koitin tänään niin kovasti piristyä, koittaa hymyillä ja saada jotain aikaan. En pystynyt.
En voinut tänään oikein puhua kenellekkään, en saanut tilaisuutta ja vaikka olisinkin saanut en olisi saanut sanottua niitä, joten päätin kirjoittaa. Tänne kirjoittaminen on ainoa tapa jolla voin kuvailla tunteitani tarkemmin. ainoa tapa jolla saan tunteeni muodostumaan sanoiksi oikealla tavalla.
Niin ettei kieleni vääristä niitä ja ettei ääneni langeta niille väärää painoa.
Oloni on kuin rammalla lapsella jota ei otettu mukaan leikkiin.
Tahto päästä liikkumaan on voimakas mutta se ei mene niin. Jokin estää...
Taas sain sanottua sen mitä tahdoin, en tehtyä sitä mitä tahdoin.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti