Tänään mä mietin, etten kirjota runoa.
Ihan vaan koska siwan kassa täti nauro mulle eilen.
Mietin et kirjotan muuten vaan että mitä tälle elämän raiskaamalla ihmissielulle nyt kuuluu. Kuuluu iha jees. Parempaa sanaa et tähä keksi ku et iha jees. Ehkä vähä huono olo kun taiteilijana oleminen vaatii kaljaa ja nyt on aamu kun oma elämä tuntuu juur samalta ku mahas pyörivä olo.
Kämppää ei oo, miestä ei oo , töitäkää en oo viel saanu. Kai täs vaihees vois sanoo et voi vittu, mut mua ei oikeastaan kiinnosta. Naurattaa kun viisainta ois laittaa ittensä narunjatkoks mut oon täällä ihan sen takia et ketä tälle yhteiskunnalle sit olis ongelmana jossen mä. Eikä mul oo kiire mihinkään.
On taas sata eri tarinaa kerrottavana mut ei ees huvita avata suutaan. Kaikki ne kuitenki on tehty kännissä ja läpäl, niiku muut sanoo. Harmaita muistikuvia siitä et jokasen sikspäkin jälkeen rakastaa maailmaa taas vähän enemmän ja itteään vähän vähemmän.
Mulla oli eilen hauskaa. Luin omia tarinoitani ja nauroin liikaa sille kuinka paljon välitin. Välitin siitä jos isä huusi, ja äiti oli kaukana. Välitin siitä että istuin neljänseinän sisällä keskellä ei mitään. Mä välitin sillon siitä mitä musta ajateltiin. nyt se on ihan sama. Nyt mä välitän siitä et pitäs hilaa perseensä siwaan metrin päähän et sais röökiä. Nyt mä välitän siitä et saa jostain vielä mestan mis nukkuu yönsä rauhas ja niin ettei kukaan kaatais kaljaa aamulla niskaan. hauskaa se oli ku siitä tokeni, mut pirun kylmän kaljan oli ne löytäny.
Mut kyl se siitä sit ku pääs suihkuun.
kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti