Jos alku on vaikea se loppuu ensinmäiseen askeleeseen ja jos ei lopu niin sitten sitä onki jo matkalla.
Minä kumoan liikkeeni pienimmästäkin liikkeestä. Odotanko että tekemättä mitään pääsen loppuun? kai.. Kuulen joka päivä siitä kuinka en saa mitään aikaan, Siitä kun lopetin koulun ja jäin pois elämän normeista. Jokainen sana työntää mua alemmas tähän upottavaan, sitkeään tekemättömyyteen josta ei pääse ylös.
Ei mussa oo mitään ihmeellistä, oon ihan kuin kaikki muut. Rankka lapsuus on nykyään kaikilla ja masennuskin on kansan tauti joten en erotu joukosta mitenkään. Vaikka sitä yrittäisinkin. Ulkonäkö ja kaverien määrä ei erota mua massasta mitenkää. Mä oon keskiverto niinku moni muukin..
Siinä se ongelma on. En oo missään paras, parempi ku muut. Liian moni on mua parempi.
Kai se on mun silmissä että kaikilla on parempi elämä ja mä vaan oon tässä enkä etene mihinkää.
En tiiä onko tästä ikinä tulossa ees mitää? En tiiä miks mä jaan näit fiiliksii tänne. Ketä kiinnostais kuunnella mun valittamista siitä kuka mä oon ja mitä mä teen.
Ei, ei tää oo valittamista. Tää on sitä mitä mun päässä liikkuu. Miten mä nään maailman ja mitä mä koen eläessäni.
Yritän välillä ajatella ulkopuolisen mielellä. niin että mä nään millanen todellisuus on. Sillo tuntu että mun elämässä on kaikki ihan hyvin, Että rakkaus ja ystävät ja läheiset joita mulla on, tekis mun elämästä paremman.
Mä sanoin jo kerran että sitä se onkin. Se on ihan hyvä. Keskiverto.
Kai mä koitan vaatia itseltäni jotain mitä mä en kuitenkaa saa aikaa.
Kai mä vaan yritän miellyttää muita parhaani mukaan.
Sitäkö varten mä olen?
Sitä mä mietin,
Mihin mut on tarkoitettu.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti