epätoivollakin on tänään kasvot.

Puhdas ahdistava tunne, masennus siitä että on koko maailma ympärillä juuri sillä hetkellä kun yksinäisyys toisi sitä hellän huojentavaa helpotusta tähän oloon. Nyt kun tahdon olla yksin, herään huutoon ja meluun ja vääriin sanoihin. Enkä löydä herätessäni helpotusta ahdinkooni mistään pakokeinosta. Tieto siitä kuinka ainoa mahdollinen tapa paeta omaa itseään ja mieltään on päihdyttää itsensä pois tästä ulottuvuudesta. Kaipaus siihen silmiä sumentavaan toivoon että joskus vielä pystyisi olemaan jotain mitä tällä hetkellä ei ole tai on joskus ollut. nykyhetki ei kelpaa varmasti, sen minä tiedän. Turvaudun tämän sikiävän sekasorron keskellä viimeiseen helpottavaan asiaan. käännyn sisääni ja kirjoitan. eristäydyn ja makaan paikallani tuntien tahtoa huutaa henkisen kivun paukkuttaessa rintaan ja kuristaen minusta viimeisen ilon pisarankin pois. Sekin pieni helpotus menee pois joka kerta kun käännän katseeni pois näppäimmistöstä. kylmät väreet jotka kiipivät pitkin selkääni koskien joka ikistä inhon hermoa mitä köyhtyneestä kropastani enää löytyy. hyvä luoja viekää tämä kiduttava pakokauhu pois minusta.